Suomessa

Moi! Juu ei oo tosiaan tullu päiviteltyy blogia, mutta kaikki varmaan ymmärtää että on ollut kamalaa stressiä ja säätöä viimepäivinä, niin kun on vapaa-aikaa ollut, on vaan tullut nukuttua.
Viimeviikon torstaina siis tulin Suomeen. Ei ollut todellakaan mikään helppo homma toi Suomeen pääsy... Suomessa lääkäri ei suositellut murtuneella jalalla lentämistä, paraguaylainen lääkäri taas sanoi, että ihan hyvin voin lentää. Ehtona kuitenkin oli se, että jalat pitäis pitää ylhäällä kokoajan. Lentojen ajan ja niiden välillä...

Ennen mun vaihtovuotta oltiin otettu USA:sta vakuutus tota vaihtovuotta varten, jota Lahdessa koulutuksessa ennen lähtöä suositeltiin. Onneksi otettiin tämä vakuutus, koska he korvasivat lennot takaisin Suomeen. Jokainen lennoista oli business luokkiin varattu, just sen takia et olis enemmän jalkatilaa jne. Loppujen lopuksi 12 tuntia ennen lentoa he kuitenkin yhtäkkiä sanoivat, että meidän pitäisi maksaa puolet lennosta eli 2500 dollaria, jos halutaan se lento.!! Voin sanoo, että pieni paniikinpoikanen iski tässä vaiheessa.. laitoin kuitenkin itse vähän sähköpostia sinne vakuutusyhtiöön että mitähän hemmettiä kerrotte tälläsen asian tässä vaiheessa, kun vakuutuspapereissa se raja mitä ne korvaa on jonnekkin miljoonaan dollariin asti.. samaan aikaan äiti täältä Suomestakin laittoi vähän viestiä niille että mitäs nyt v:tä :D meni varmaan 5 min niin sit lähettivät uuden sähköpostin sieltä vakuutusyhtiöstä, että anteeksi tämä väärinkäsitys, olemme nyt varanneet lentolippunne ja korvaamme ne kokonaan :D Eli jos joskus vakuutusyhtiöt alkaa teiltä jotain rahaa pyytämään niin en suosittele, että suostutte ennen ku ootte uudestaan lukassu ne vakuutus paperit läpi jne. Tässäkin tapauksessa todennäkösesti halus vaan testata et oltaisko me suostuttu maksamaan se 2500.

Mun vika päivä oli täydellinen. Vietin viimeisen yön mun rotary henkilön luona, jonne kaikki mun vaihtarikaverit tuli. Syötiin pizzaa ja empanadaksia ja suklaata ja sipsejä ja kaikkia herkkuja. Se ei ollut sellasta et oltais itketty kokoajan, josta mä tykkäsin niin paljon. Vietettiin viimesen kerran hauskaa aikaa kaikki yhdessä ja se oli just sitä mitä mä halusin. Myöskin yritin vähän pysyä sellasella pessimistisellä mielellä, etten pääse lähtemään Suomeen, koska tosiaan sain varmistuksen niistä lennoista joskus 3 yöllä keskiviikkona, ja lentojen oli tarkotus lähteä 12 päivällä. Niin se viimenen päivä tuli vähän vietettyä sellasessa epätiedossa et pääsenköhän mä oikeesti lähtemään vai en.
Mun ystävät oli myös ostanut mulle niin paljon lahjoja.. se oli niin hauskaa kun vast pari niistä mun kavereista oli tullut sinne mun luo niin sanoin et joo sit ku Iiris tulee kotiin nii se saa ainaki raahaa mulle sellasen terere kannun kotiin ku olisin ihan sikan halunnu ostaa sellasen.. No sit ku kaikki oli siellä ja oltiin hengailtu siinä jo jonkun aikaa nää anto mulle sellasen terere kannun ja aloin saman tien itkemään. Nimittäin kun ne kääns sen kannun ympäri siihen kannuun oli kaiverrettu ''family asuncion'' (kutsuttiin siis tota meiän vaihtariporukkaa aina family asuncioniksi) ja kaikkien nimet tosta meiän vaihtariperheestä. Ja ne oli ostanut sen jo edellisenä päivänä eli ei ne edes tiennyt et olisin halunnu just sen terere kannun. Myöskin ne oli teettäny mulle valokuvia just tosta vaihtovuodesta, ja ne anto mulle pari kirjaa koskien paraguayhin. Siis se oli jotain niin täydellistä oikeesti. En olis ikinä tarvinnut mitään lahjoja tai en edes pyytänyt sellasia, mut jotenkin ne lahjat oli vaan sellasia mitkä tulee aina mua muistuttamaan noista mun rakkaista ihmisistä, niin en olis voinut olla onnellisempi ja liikuttuneempi, että he olivat ne mulle antanut.

Aamulla herättiin tosi aikasin Lillyn, Carlan ja Caron kanssa, jotka olivat viettäneet koko yön mun kanssa. Laitettiin vielä mun viimesetkin kamat kasaan ja kävin suihkussa(joka oli melkonen operaatio). Sit mun tokan host perheen host äiti tuli sinne hakemaan mua ja Andres ja Raphael, että mut saatais kannettua alakertaan. Andres ja Raphael oli just lähtenyt kantamaan mua kunnes mulle soitettiin sieltä vakuutusyhtiöstä. He olivat silleen, et joo me ei tiietty et sun molemmat jalat on murtuneet niin ei me kyl nyt uskota et sä voit mennä tolle lennolle. Ensinnäkin, oltiin minä ja äiti sata kertaa kerrottu niille, että myös mun oikeassa jalassa on pieni murtuma, joten en pysty kävelemään, edes kainalosauvoilla, pyörätuoli on välttämätön. Toiseksi he soittivat mulle niinkun joku 3 tuntia ennen sitä lentoa. Ette voi edes kuvitella kuinka masentunut olo mulla tuli siinä vaiheessa, mutta onneksi siinä vaiheessa mun entinen host äiti vaan sano, että Alisa sä haluat lähteä Suomeen, joten sä lähdet tänään Suomeen, jos sä jäät tänne, sä kuolet, noniin lähetään lentokentälle! Hahah se oli niin ihana. Sit lähdettiin lentokentälle, ja heti lentokentällä mun entinen host äiti ja se rotary henkilö meni puhumaan lentoyhtiön kanssa, että tarvitsen pyörätuolikuljetuksen aina mun penkille lentokoneeseen saakka. Heillä ei ollut mitään ongelmia asian kanssa joten ei kun matkalaukut vaan äkkiä ruumaan ja lentoliput käteen niin eipä enää kukaan voinu perua mun lentoja XD Vielä ne soitti mulle tonkin jälkeen sieltä vakuutusyhtiöstä, että niitä pelottaa ettei mua Sao Paulossa suostuta ottamaan koneeseen koska en pysty kävelemään, mut tiesin ettei tule olemaan ongelmia kun oltiin jo lentoyhtiön kanssa puhuttu niin ne sano, että hoitaa kaiken.

Sitten se kamalin osa eli hyvästely.. se oli kamalaa, koska mun piti mennä  tosi nopeesti sille toiselle puolelle koska siin oli se pyörätuoli hässäkkä. Mun piti olla ensimmäisenä koneessa joten ne halus viedä mut mahollisimman nopeesti oottamaan sinne portille :( Mun piti tosi nopeesti sanoo kaikille moikat ja jotenkin se oli niin shokki tilanne. Olin surullinen, mut samaan aikaan en vaan voinut uskoo et kaikki on nyt ohi. Samaan aikaan olin myös iloinen, että olin vihdoin varmasti pääsemässä Suomeen. Mut voi että ne tunteet oli ristiriitaset... Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että mulle se lähteminen tuolta oli helpompaa, kuin silloin Suomesta. Tiedän, et jos olisin lähtenyt silloin kesäkuussa kun oli tarkotuskin, se olis ollut paljon vaikeempaa, koska olisin ehtinyt ajatella asiaa pikkuaivoissani niin kauan ja surea asiaa monta viikkoa ennen. Tässä mun tapauksessa lähtö tuli niin nopeesti, ja oikeesti halusin Suomeen terveyteni takia joten se ei ollut niin kamalaa lähteä. Olisin todennäköisesti ollut paljon surullisempi, jos en olisi päässyt lähtemään.

Lennot meni ihan älyttömän hyvin, business luokassa ei ollu mitään ongelmia ja aina niiden vaihtojen välillä mua kiidätettiin pyörätuolilla jossain salakäytävillä siel lentokentillä mis ei ollu mitään muita ihmisiä :D Oli kyl niin siistii oikeesti! Varsinkin kun olin päässyt Saksaan, mul oli 40 min aikaa vaihtaa frankfurtissa siis kone niin oli kyl pikkusen kuumottavaa :D Olin ihan varma etten ehi mut niin mulle tehtii kaikki v.i.p turvatarkastukset ja mut ajettiin sen turvatarkastuksen jälkeen bussilla (jossa olin ainut matkustaja) suoraan lentokoneeseen jossa sit lentoemäntä anto mun lentolipun XD et vähän skipatiin jotain vaiheita! Hyvä vaan siis et oli mulla tällänen erityiskuljetus muuten ei olis ollu toivookaan et olisin ehtinyt siihen lentoon!

Suomeen saapuminen oli ihanaa. Mun suu vaan loksahti lentokoneessa auki kun näin et koko maa oli valkosena :D Lentokentällä mua oli vastassa isä, äiti, sisko ja mun 2 parhainta kaveria <3 Noh sieltä sit piti kuitenkin lähteä suoraan sairaalaan kun oli vähän kiire saada mun jalka kuntoon :D
Sairaalassa lääkäri avas kipsin ja selvis, että siellä Paraguayssa mun jalka oli kipsattu ihan päin persettä. Näin omilla silmilläkin et mun jalka oli ihan vinossa, ja sen olis pitäny olla 90 asteen kulmassa mut se vaa oli ihan rentona ollu siellä kipsissä kokoajan -.- Mietin siis vaan, että jos Paraguayn parhaan lääkärin oli tarkotus tehä se leikkaus mulle, ja myös sama henkilö kipsas mun jalan päin vittua, niin minkäköhänlainen mun jalka olis sen leikkauksen jälkeen ollut.. en siinä vaiheessa taas voinut vaan olla onnellisempi, että Suomessa päätin leikkauksen tehdä. Jos jollain ikinä käy sellainen tuuri et pitäis mennä leikkaukseen etelä-Amerikassa niin suosittelen miettimään tosi tarkkaan, että ottaako sen riskin. Tottakai jokaisessa maassa on hyviä lääkäreitä, ja jokaisessa maassa sattuu myös virheitä, mut luulisin et siellä on kuitenkin suurempi riski et leikkaus ei mee niin kun pitäis.. Mullekin hehkutettiin sitä lääkäriä niin paljon jonka piti tehdä se leikkaus mulle, että on niin hyvä eikä mulla tule olemaan mitään hätää. Mut joo .. niin taas. Jouduin siis suoraan jäämään sairaalaan yöksi ja olihan se silleen surullista etten ollut ees kotona ehtinyt käymään, mut olin vaan niin ilonen, että olin Suomessa. Mun jalka ns. murrettiin uudelleen jotta se saatiin oikeeseen asentoon, joten tämän takia piti oottaa pari päivää turvotuksen takia et pääsin leikkaukseen. Lauantaina mulla oli sit leikkaus ja eilen pääsin kotiin. Siellä sairaalassa oli vierailuajat 13:00-18:00 ja aina siellä oli mulla vierailijoita koko ton ajan niin ei ollut paha :) Oli kummiskin ihanaa päästä kotiin <3

Nyt on vielä todella oudot fiilikset. On ihanaa olla kotona, mut samaan aikaan toivon niin paljon et tätä ei olis tapahtunut ja olisin voinut viettää vaihtovuoden normaalisti loppuun asti ;( Nyt olen kuitenkin kiitollinen, että sain elää 7 kuukautta Paraguayssa, ja kaikista rankoista kokemuksista huolimatta toi oli ehdottomasti parhainta aikaa mun elämässä. En tule ikinä unohtamaan mun vaihtovuotta, tai Paraguayta. Nyt jo on kamala ikävä, mut toisaalta, kun olin siellä, oli myös aina ikävä Suomea. Ikävä on vaan sellanen asia mikä ei tuu todennäköisesti enää ikinä poistumaan mun elämästä, joten sen kanssa pitää vain oppia elämään. Nyt mulla on taas mahdollisuus nähdä muita maita, ja suunnitella tulevaisuutta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan... <3

I love you and I couldn't be happier that there is people who really loves me as much as I love them ❤️ Ei vaan pidä olla surullinen, koska vaikka yks osa elämästä on nyt ohi tuun vielä tapaamaan nää ihmiset.